Taloprojekti

Mistä ajatus lähti.

Talo johon olemme muuttamassa ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Olen ohittanut sen joka kerta matkalla isovanhemmilleni, ja myöhemmin kotiini. Aion avata talon ja tilan historiaa myöhemmin toisessa postauksessa ja keskityn nyt siihen miksi yhtäkkiä aloimme katsomaan tutuilla tiluksilla sijaitsevaa taloa aivan eri silmin.

Kaikki lähti isoisästäni, joka osti talon itselleen (ja takaisin tilalle) edellisen omistajan kuolinpesältä. Isoisäni puhui talosta ja sen ostosta jo ennen kuin nimiä oli papereissa, mutta en silloin kiinnittänyt asiaan kovin paljon huomiota. Helmikuussa 2017 serkkuni Yhdysvalloista oli käymässä Suomessa, ja hän majaili isovanhemmillani. Vietin siis paljon aikaa siellä silloin, ja väkisinkin isoisäni tuleva osto tuli puheeksi. Virallisia kauppoja ei oltu vielä tehty, vaikka talon osto tässä vaiheessa oli jo selvä ja sovittu edellisen omistajan poikien kanssa. Koska he olivat tuttuja ja naapureita, isoisäni oli jo saanut avaimen haltuunsa, ja hän halusi innoissaan näyttää taloa meille. Hän kaipasi myös mielipiteitämme tulevan remontin suhteen. Puolikiinnostuneina lähdimme serkkuni kanssa katsomaan taloa, jossa en siis koskaan ollut käynyt sisällä. Kuvittelin sen olevan hyvin alkeellinen ja kulahtanut. Olin osittain väärässä, koska minulta oli jäänyt noteeraamatta, että edellinen omistaja oli tehnyt kovasti parannuksia talossa ennen poismenoaan. Isoisäni ajatus oli siis jatkaa siitä mihin edellinen omistaja jäi, ja sitten laittaa talo vuokralle. Taloon piti mm. rakentaa kylpyhuone ja wc, koska näitä ei ollut talossa ollenkaan.

No, siinä kierrellessämme, jääkylmässä talossa hermostunut pikkuvauva sylissäni isoisäni sanoi ohimennen, että olisi kiva jos talon sitten joskus ostaisi joku sukulainen. Kysyin oliko joku sukulainen kiinnostunut ja hän vastasi ettei ollut, mutta ehkä joku lapsenlapsi sitten joskus.. Jäin ihmettelemään tätä vastausta, sillä meistä lapsenlapsista kaksi asuu pysyvästi ulkomailla, veljeäni tuskin voisi vähempää kiinnostaa ja loput kolme ovat vielä reippaasti alaikäsiä ja asuvat muualla päin Suomea. Jäljelle jäisin minä. Yläkertaa katsellessa totesin, että talohan on sisältä paljon isomman oloinen kuin mitä ulkoapäin uskoisi. Isoisäni totesi, että olisihan talo täydellinen jollekin pienelle perheelle. Jollekin..? Tätäkin kommenttia jäin miettimään. Talokierroksen jälkeen juttelin vielä serkkuni kanssa ja kysyin oliko hän sitä mieltä, että isoisäni yritti vihjailla jotakin minulle. Hän vastasi miettineensä aivan samaa.

Tästä ensimmäisestä talokierroksesta ajatukset alkoivat pyörimään päässäni ja mainitsin asiasta miehelleni. A innostui heti. Hän halusi päästä katsomaan taloa, ja sehän oli helposti järjestettävissä, ilman että vaikutimme liian kiinnostuneilta, koska yli-innokas isoisäni esitteli taloa jokaikiselle jota edes vähän kiinnosti. A:n käytyä kierroksella hän oli aivan myyty. Minäkin aloin tässä vaiheessa jo hieman innostumaan. Ehkä siitä pikkutalosta saisi kivan- ja omannäköisen. “Vähän” remonttia ja rakkautta se tietysti tarvitsisi, mutta ulkoapäin se on kuin pieni karamelli, niin kaunis ja omalaatuinen. Pihapiirikin on ihana. Vanhoja omenapuita piha täynnä, valoisa ja kuiva tontti kukkulan päällä. Vanha pihasauna, pieni aitta, valkoiset rautaportit.. Ehdottomasti tiluksien kaunein ja somin pihapiiri. Mietin kyllä haluaisinko asua niin lähellä perhettäni. Isovanhemmat käytännössä tien toisella puolella ja omat vanhemmat 50 metrin päässä. Hassua, ettei tämä A:lle ollut minkäänlainen kynnyskysymys. Jos ei hänelle, niin ei kai myöskään minulle. Isovanhempani ovat maailman kilteimpiä ja äitini ja isäpuoleni niin kiireisiä töidensä ja omien menojensa kanssa, ettei heitä paljon muutenkaan näe. Ei siis tarvitse olla huolissaan siitä, että he änkeisivät mukaan joka väliin tai jollain tapaa häiritsisivät meidän yksityisyyttä. Ja siis ihan mukavia tyyppejä hekin ovat, ei siinä 😀

Lähiviikkoina pyörittelin ajatusta edes takaisin päässäni ja tietenkin suunnittelin mahdollista remonttia ja sisustusta. Olin sitä mieltä, että ihan kiva siitä tulisi, mutta ongelmana oli a. talon koko ja b. etten ollut täysin vakuuttunut siitä onko 1900-luvun alkupäästä oleva talo ihan minun tyyliäni. Mieheni tyyliä se ilmeisesti oli, koska hän kerta toisensa jälkeen sanoi minulle, että “siinä talossa on sielua” ja “tuommoisia ei rakentamalla saa”. Puhuin asiasta myös vanhempieni ja muutamien ystävien kanssa. Vanhempani olivat ehkä hieman yllättyneitä siitä, että mietimme taloa, mutta totesivat sitten ettei se hassumpi ajatus olisi. Isoisäni ei tässä vaiheessa tiennyt pohdinnoistamme mitään. Ikuisuuksia meillä ei ollut aikaa miettiä, sillä talon remontti oli alkamassa parin kuukauden sisällä. Jos halusimme oikeasti päästä vaikuttamaan mitä ja miten tehdään, täytyisi ilmaista kiinnostus remonttia tekevälle ja siitä maksavalle.

Äitini oli käymässä vanhemmillaan eräs päivä, ja meni sitten mainitsemaan meistä heille. Isoisäni oli kuulema aivan liekeissä ja ikionnellinen. Äiti soitti minulle tämän käynnin jälkeen ja olin hieman epävarma siitä, oliko ollut hyvä ajatus kertoa heille jo nyt. Mitään päätöstä emme todellakaan olleet tehneet, enkä halunnut että isoisäni pettyy jos emme haluakaan muuttaa. Soitin isoisälleni ja juttelimme pitkään. Hän rauhoitteli, ja sanoi ettei ole mikään kiire päättää. Voisimme olla mukana remppaamassa vaikkemme loppujen lopuksi muuttaisikaan taloon. Taisi olla maaliskuun loppua kun tämä tapahtui. Remontti oli alkamassa huhtikuussa. Sovimme, että meillä olisi aikaa miettiä toukokuun puoliväliin asti. Ja kyllähän me mietimme…

 

cropped-18222261_10208349555607758_2094371315568527348_n1.jpg

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s